Jussi

En tykkää blogeista. Ne ovat jotenkin pakotettuja. MENESTYJÄtrendien mukaan lukemisen pitäisi olla jokaikisen MENESTYJÄN lempipuhaa. Ja myös kirjoittaminen, jos haluaa tehdä rahaa. Ehkä näin, ehkä ei. Sitä se ei ole minulle.

Karrikoin. Tykkään välillä lukea. Se on ihan jees, mutta melko tehotonta. Enemmän tykkään tarinoista. Tarinoista, joissa on opetus. Niiden tarinoiden keskiössä ei ole Jussi 28 vuotta, DI. Tai no on, mutta ehkä ennemmin Jussin alter ego. Sellainen supersankari, nörtti, joka löytää voimansa ja paljastuu matikkaneroksi tai velhoksi. Se olisikin siistiä. Joka tapauksessa niissä tarinoissa nostetaan esiin jonkin löytämistä. Vertauskuvia mielikuvilla. Jotakin, josta ei voi muuta kuin unelmoida ja nopeasti siitä tulee totta.

Tarinoita on kiva kertoa. Okei, yritetään nyt tätä monta sataa vuotta hypetettyä kirjoittamisvillitystä. Yksi niistä on jännä.

8.2.2015 oma elämäni muuttui ihan täysin (ei supersankaritasolla, mutta kuitenkin). 8.2.2015 syntyi Aaron Vilho Johan. Se oli ennemminkin helpotus, kuin täydellistä rakkautta ensisilmäyksellä. Suurimmat pelot olivat takana, ja nyt pääsisi keskittymään siihen, ettei pilaisi pienen pojan elämää täydellisesti. Mutta ei se ollut maksimaalinen tunneryöppy, joka muuttaisi elämän täysin ja näyttäisi universumin uudella tavalla. Olin hieman hämilläni. Se tuntui normaalilta, kovasti välitin ja halusin suojella – mutta mitä muuta? En tiedä – tuntui kivalta? Saako noin edes sanoa juuri syntyneestä esikoisesta?

Elämä muuttui noin viikkoa myöhemmin. Reilu kolmekiloinen käärö oli omilla remppataidoilla remontuidussa asunnossa (ja ne taidot eivät ole kyllä kovin kummoiset, mutta pakko vähä leijua). Käärö itkee, eikä rauhoitu. Kiukuttelua on jatkunu edellisen illan, yön, ja nyt myös aamun. Ei mitään hajua mitä tulisi tehdä, mutta jonkinlainen tunne on, jokin vaisto. Pidä sitä sylissä, ja käyttäydy normaalisti. Liiku vähän. Hyssyttele.

Ei auttanut.

Miksi ei, en tiedä, mutta laitoin sitten musiikkia. Edes jotakin, joka auttaa omia hermoja kestämään paremmin. Laitetaan jotain hienoa, jotakin mikä kertoo jostakin syystä siitä miten minä tunnen oman suvun historian painon selässäni. Sellasen positiivisen painon, joka saa kunnioittamaan ihmeellisyyttä elämässä ja laittaa sut tekemään enemmän kuin muut. Ehkä vähän Home in despair -tyylistä settiä, mutta toisaalta sellaista ”tavoittele horisonttia, mutta tiedä ettet voi sitä saavuttaa” -tunnetta. A lifetime of adventure. Tuomas Holopainen kertoo biisissä Roope Ankan elämästä.

Kolmikiloinen nyytti hiljenee. Minä hiljenen. Vihreät silmät kääntyvät katsomaan minua vaatekerroksen välistä, samalla kun Johanna Kurkela aloittaa muutamalla sävelellä. Itku loppuu ja hetki kestää kauan. Todella kauan.

Yhden viikon ikäinen lapsi näkee valoa. Vähän. Se ei tunnista mitään tai ketään. Eikä tunne ketään. Silti tuo pieni olento katsoo suoraan minun silmiini noin 30 sentin päästä. Suoraan. Ja nuo silmät eivät ole tyhjät.  

Tiedän, kuulostaa tyhmälle. ”Silmät ei ole tyhjät”. Ei tietenkään ole. Tai no, mitä siellä sitten on, enkeli vai?

Ei, en usko että siellä on enkeli. Mutta sen tiedän, että silloin ymmärsin, että elämäni muuttui. Se muuttui peruuttamattomasti ja täysin. Sen jälkeen voin aina avoimesti sanoa, että rakastan poikaani ja uhraan suuren osan elämääni rakentaakseni tästä maailmasta paremman paikan tuolle pojalle. Me tunsimme toisemme jo tuolloin. Vaikka ei pitäisi. Se oli minun supersankarihetkeni.

Kävelimme tuon biisin ja monen onnenkyynelen jälkeen olohuoneeseen, ja siellä soi Lauri Tähkän uutta musiikkia. Ja taas itkimme molemmat, mutta tällä kertaa ei onnesta.

Epilogi.

2016 luen tutkimuksesta, jossa kerrotaan muistojen periytymisestä. Esimerkiksi sotatraumat voivat periytyä eteenpäin geneettisesti. Ajatelkaa, voimme siis muokata omia geenejämme omilla kokemuksilla ja välittää niitä eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. HUHHUH! Tämä muuttaa koko käsityksen perinnöllisyydestä ja ympäristön vaikutuksesta kehitykseen – hullun siistiä!

Ja niistä tarinoista. Näin minä niitä sisäistän. Lukemalla, kuuntelemalla, ajattelemalla – kokeilemalla uusia asioita vaikka esimerkiksi tämä blogeilu tuntuu vieraalta näin aluksi. En halua olla keskiössä, mutta haluan työskennellä teidän kanssa jotta maailmasta tulee parempi paikka. Oikeasti. Parempi paikka. Kyllä. Parempi paikka. Ja se ei onnistu pelkästään egojen avulla tai kertomalla kuinka on tehnyt mahtavia asioita, vaan tekemällä yhdessä paremmin, uudella tavalla, ja muistamalla, että ihminen on kaunis ja ihmeellinen olento. Liian moni on vain täysin hukassa. Täysin. Siksi X Heads on yksi hienoimmista asioista joita olen ollut luomassa. Me emme ole hukassa, vaan me muutamme maailmaa.

Miten? Jotenkin. Se valkenee matkalla. Ehkä.  

– Jussi, sarjayrittäjä, innovaattori. Isä. Toivottavasti joskus menestyjä.